Kolmas päivä, Pyhätunturille

Sumuisessa aamussa kahdeksan maissa Kukasjärven toista rantaa ei juurikaan näkynyt. Jonkinlainen sumuverho jatkui metsässä vielä kymmenen maissa. Kävelimme alkumatkan samaa reittiä kuin edellisenäkin päivänä, kaunista ja selkeää mustikkakangasta. Kuuset olivat pitkiä ja kapeita, mutta mitä korkeammalle nousimme, sitä vähemmän näimme havupuita, jonkin verran koivuja, mutta ei juurikaan vaivaiskoivuja. Ihailimme mitä upeimpia keloja matkan varrella. Yksi kostea puronylitys osui matkalle. Kurut olivat upeita ja paikoitellen rakkaksi nimetyt kivialueet loivat osaltaan maanpintaan upeaa väritystä yhdessa punaisen, vihreän ja keltaisen värin kanssa.

Päivän päämääränä oli kävellä Kukasjärven länsirannalta lounaaseen Pyhätunturin korkeimmalle kohdalle.

                                                                              

Tunturin huipulla

Puolen päivän aikoihin olimme jo lähes huipulla. Tapasimme siellä joukon retkeläisiä, jotka olivat tulleet pyörillä Äkäslompolosta Pyhätunturin toiselle laidalle ja sieltä kävelleet ylös ja palasivat takaisin samaa tietä. He kertoivat, että tunturin siinä laidassa on upea kivijyrkänne, jota mekin kävimme huipun ohitettuamme katsomassa. Emme tosin nähneet sitä niin hienona kuin mitä sen olisi alhaaltapäin nähneet ja hyvän valokuvan saaminen siitä oli toivoton yritys.

Jonkin matkaa kävelimme vielä eteenpäin, kunnes saavutettiin lakipiste, joka on noin 450 metriä korkealla merenpinnasta. Aivan yhtäkkiä siellä meidät saavutti tiukka raekuuro, joka sai kaikilla liikettä niveliin, kuten on tapana sanoa, joku haki sadetakin, toinen lisää vaatetta päälle, kolmas huivin päähänsä... Lämpötilan lasku oli käsittämätön ja kylmyys käsinkosketeltavaa. Hupun alta märkien silmälasien läpi yritin katsoa, mitä tapahtuu ja samalla ihmettelin, johtuiko kurusta kuuluva mahtava ääni sateesta. Oletan, että kyllä. 

Luultavasti kaikki halusivat muistoksi itselleen myös dokumentteja tilanteesta, mutta valokuvien ottaminen hupun lipan alla oli aikamoista taiteilua. Onneksi yksi meistä sai tallennettua tilanteen myös videolle. Raekuuro ei kuitenkaan onneksi kestänyt kovin kauan, mutta antoi erinomaisen opetuksen siitä, että tunturissa ja vaelluksella aina pitää varustautua sään kuin sään varalle. Huipulla otettiin myös matkan ainoa yhteisselfie.

Kalliorinteen tarkistuksen jälkeen jatkoimme matkaa, ja lähdimme etsimmän jonkinlaista paikkaa eväiden syönnille. Taas löytyi sopiva kaunis lampi, jonka lähellä lepäsimme ja söimme.

Matka jatkui

ja näimme ison porolauman melko kaukana tunturin rinteellä. Porot olivat  sen verran arkoja, että meidät nähtyään siirtyivät entistä kauemmaksi. Kuvassa yritetään etsiä tietä kuruun, jossa hiekka on poikkeuksellisen valkoista. Suureksi hämmästykseksemme se löytyi ja synnytti suurta iloa ja tyytyväisyyttä suunnistustaitoihin. Sopivasti nähtiin myös siellä poroemo vasansa kanssa, mutta katosivat näköpiiristä niin nopeasti, etten ehtinyt kuvata.

Ryhmämme jäsenet kävelivät selkeästi eri nopeudella, toiset käyttivät enemmän aikaa ympäristön ihailuun ja myös valokuvaukseen kuin toiset. Ja luontainen kävelyrytmikin saattoi olla erilainen. Kun löysimme ns. kotipolun, päätimme jakautua kahdeksi ryhmäksi. Nopeammat saattoivat kiirehtiä takaisin Kukasmajalle, toiset kaksi istuivat vielä aloilleen juomaan viimeiset kahvinrippeet ja syömään repun pohjalta löytyneet viimeiset eväät ja jatkoivat sitten matkaa. Kaikki löysivät kuitenkin itsensä säällisesti valoisaan aikaan Kukasmajalta

Illalla

istuttiin nuotiopaikalla ja paistettiin makkaraa. Kokemattomalle lapinkävijöille kokeneiden tarinat eri puolilta Lappia olivat tosi kiinnostavia.

Askeleita kertyi 27951, eli noin 22 km.