Saavuin eilen Nakuruun. Maisema oli hyvin sumuinen ja kovasti suomalaisen oloinen tihkusateineen. Vasta Naivashan kohdalla aurinko pilkisti esiin. Onnistuin nakemaan kaukaa myos Naivashan valtavien ruusuviljelmien kasvihuoneet.

Olen kokenut kaikkialla olevani hyvin tervetullut. Nakuru Counseling and Training Institutessa oppilaat olivat vaihtuneet, mutta suurin osa henkilokunnasta oli entista.

Tanaan kaupungilla kavellessani eras matkamuistoja myyva mies totesi: "I know you. You were here with the girls." Ja myos matatuasemalla tiedettiin, etta olen menossa Sheiners'lle (tarkoittaa valtatien varressa olevaa isoa tyttokoulua).

Aamulla Nakurun paakatua kavellessani luulin, etta katupojat ovat kadonneet. Mutta iltapaivalla ajatukseni osoittautuivat vaariksi. Pojat ovat edelleen kadulla, Nain ihan pieniakin lapsia, joilla oli liimapurkki nenan alla.

Pankkeja ja liikehuoneistoja on rakennettu ja rakennetaan lisaa, ravintoloita on vahemman ja myos suosikkikahvilani on saanut vaistya rakennustyomaan tielta.

Arap Moin lastenkodilla odotti iloinen yllatys. Portista sisalle astuttuani tapasin heti tyonantajani kummipojan Kenin. Han oli tyoharjoittelussa korjaamassa lastenkodin bussia. Hanen ilmeensa oli todella iloinen ja aurinkoinen, kun han kertoin mekaniikan opinnoistaan.

Myos Terhikin kummipoika Oliver oli lastenkodilla. Molemmilla nuorilla miehilla on viela vuosi aikaa opintoja ja sitten tyoelamaan. Kumpikin uskoi, etta kun jo opiskeluaikana saa harjoitella oikeita toita, tyopaikka loytyy valmistumisen jalkeen.

Oliver vasemmalla, Ken oikealla