Samburuun

"the place that is nowhere" Maralalin kaupunki Samburussa,

tarina liittyy edelliseen kertomukseeni vierailusta Irene Girls Training Centerissa Maralalissa.

Moses oli lainannut auton, jotta kaikki kolme matkalaista paasisimme aamun pimeydessa ennen kuutta turvallisesti Nakurun matatuasemalle. Auto kuitenkin hajosi, ja palelin Instituutin portilla yli puoli tuntia odottamassa hakua. Matka hoidettiin lopulta paikallisella matatulla.

Nakurusta Nyahururuun 65 kilometrin matkan taitoimme matatulla. Nyahurussa oli epaselvaa, milloin seuraava matatu lahtee Maralaliin, ja niinpa matkustimme masai -heimoon kuuluvan liikemiehen kyydissa 165 kilometrin matkan jarkyttavan kuoppaista ja markaa tieta. Matka kestaa pikkuautolla 3 - 4 tuntia, matatulla 5. Kuljettaja ja hanen etupenkilla istunut kaverinsa piristivat itseaan koko matkan ajan khatj -ruoholla, joka kai luetaan jonkinlaiseksi huumeeksi. Paikalliset sanoivat, etta autokuskit kayttavat sita yleisesti. Seurasin menoa, ja ajatukseni siita, etta liikenne on taalla suurin riski, koko ajan vahvistui.

Matkalla naimme kirahveja, gaselleja ja seeproja seka paljon masai-heimon jasenia, jotka laidunsivat karjaa eramaassa.

Maralalissa, Samburun alueen paakaupungissa, kadulla liikkuivat seka samburut etta turkanat varikkaisessa perinnevaatteissaan.
Alla on kuvia samburunaisista ja miehista, tytoista ja pojista. Murana, masai- ja samburukulttuuriin kuuluu, etta nuorilla miehilla (n. 15 - 18 vuotiailla) on muista poiketen aivan oma, erittain varikas pukeutumistapansa.  Usein heilla on myos pitka letti.


Turkanat liikkuvat kaupungilla paaasiassa myymassa keraamastaan puusta polttamaansa hiilta. He ovat likaisia ja erittain koyhan nakoisia. Joku paikallinen sanoikin, etta elama Maralassa on "more like to survive than to live".



Suunnitelmamme paluusta Nakuruun lauantai-iltana kaatui, silla yhtaan matatua ei ollut lahdossa. Sunnuntaiaamuna aloimme noin klo 9 jarjestaa paluumatkaa.
Iltapaivalla onnistuimme paasemaan mukaan ylitayteen ahdettuun autoon, joka oli lahdossa Nyanhururuun. Auton moottoriin tuli kuitenkin ongelmia noin puolen tunnin ajomatkan jalkeen, eika kuljettaja uskaltanut ottaa riskia, etta auto hajoaisi lopullisesti eramaassa. Palasimme vastaantulleessa autossa takaisin Maralaliin.





Moses ja paikalliset samburulapset ja -nuoret, jotka tulivat ihmettelemaan auton korjaamista. Alla turhautuneet matkalaiset kaupungin liikenneympyran laidalla, vasemmalla William ja keskella Lucy.

Illan pimetessa noin klo 19 saimme kaksi tarjousta. Joko matkustatte yolla, matatu lahtee klo 1, tai sitten seuraavana aamulla. Moses ja Lucy eivat voineet olla poissa koulusta opettajan tyostaan, joten paatimme matkustaa yolla. Matatuliikenteen pomo rauhoitti meita, etta ei ole mitaan vaaraa, paikalliset matkustavat mieluiten yolla. Matatuja oli lahdossa seuraavanakin yona ainakin kolme. 

Laskimme, etta meidan on vietettava kuusi tuntia pimeassa ja kylmassa kaupungissa. Missa? Onneksi Moseksen ystava William Mugo, joka muutenkin oli auttanut meita monin tavoin, vei meidat kotiinsta, ja tarjosi siella myos loistavan hyvan illallisen. 

Istuin matatussa kuljettajan vieressa epamukavalla keskipenkilla, ja nain koko ajan kuoppaisen ja savisen tien. Kerran matatu ajautui poikittain, ja sen saaminen liikkeelle matkustajien voimin savivellissa  oli kunnioitettava saavutus. Pidin kuitenkin kuljettajan ajotaitoa loistavana, suomalainen ei keskimaarin osaisi ajaa sellaista tieta. 

Matkalla naimme useita pikkuelaimia seka tiella liikkuvia puhveleita ja yhden urosleijonan, jotka kuitenkin vaistivat matatua nopeasti. Vaikutti silta, etta eniten kuljettaja olisi kavahtanut, jos norsu olisi osunut tielle.

Kuraisena saavuin Instituuttiin puoli kahdeksan aikaan maanantaiaamuna. Oli kaytava suihkussa, pestava vaatteet ja peruttava yksi klo yhdeksaksi sovittu neuvottelu.